Jos jossain
oli olemassa sellainen paikka, tila tai aika kuin ”lohduton” niin sen täytyi
olla tämä.
Talvinen
pystymetsä oli menettänyt lumoavuutensa jo 15 kilometriä sitten, kun aurinko
oli viimein laskenut verhoten samalla kaiken kattavaan pimeyteensä. Toinen
mokoma odotti vielä edessä.
Hänen
ongelmansa oli kai aina ollut se, että hän ajatteli liikaa. Sitä hän teki silläkin
hetkellä - tiedosti, mietti ja prosessoi kaikkea aistimaansa: natiseva lumi,
märät saappaat, ahkio, märät saappaat, ähinä, märät saappaat ja pohjaton
vitutus. Kinttupolku, jota he olivat ikuisuudelta tuntuneen ajan verran
sotkeneet, nousi yhä edelleen. Alamäkeä ei koskaan kai edes tulisi. Sukset
hiersivät silloin tällöin sulaa soramaata ja ahkio täynnä tarpeetonta roinaa jumitteli
penkereen paksuimpiin kohtiin.
Mielessä
poukkoilivat ajatukset kodista, kavereista sekä siitä tutusta arjesta, josta
hänet oli vajaa puoli vuotta sitten revitty tänne hevonkuuseen sotaa
leikkimään. Lopussahan kaikki muutenkin jo oli ja jokainen askel oli aina lähemmäs
poispääsyä, mutta hän teki sen taas – ajatteli.
”Kai sä nyt katoit, ettei siinä mennyt mitään latua siinä
tienhaarassa?”
Puhumattomuudellaan
vetojuhdan muodon saanut taistelutoveri muistutti jälleen olemassaolostaan.
Siellä he olivat, samalla päämäärällä varustettuina, tahtojen taistossa loppujenlopuksi
muiden paitsi itsensä kanssa. Oli hieman vaikea arvioida, oliko kysymys
ironinen vitsintynkä vai pikemminkin merkki korpraalimme mahdollisesta
turhautuneisuudesta. Miehestä ei välillä tahtonut ottaa selkoa, vaikka mukava
tyyppi olikin.
”Haluutsä kääntyä kattomaan?”
Irvailu oli
ilmeisesti osunut oikeaan osoitteeseen sillä vastaukseksi hän sai naurahduksen
sekoittaman syvän puuskahduksen. Mukana oltiin edelleen ja sukset hilasivat
taas aavistuksen verran keveämmin.
Aina
horisonttiin asti jatkuvan metsätien päässä loisti valopilkku, joka ei
määrätietoisesta etenemisestä huolimatta ollut lähentynyt lainkaan.
Etäisyyksillä ei tuossa valossa muutenkaan juuri merkitystä ollut. Aivan kuin
itse tavoite ja sen saavuttamiseen vaadittu usko olisi riisuttu kaikesta
ylimääräisyydestään. Saattoi joko jatkaa tai sitten ei. Vaihtoehdot olivat
hyvin simppelit, mutta määrittelivät seuraukset kanssa sen mukaisiksi. Ei hän
sitä silti keneenkään muun kuin itsensä vuoksi tehnyt.
Mieli teki
taas tuttuja harhamatkojaan jonnekin tajunnan tuolle puolen, kun ajatukset
susirajoista ja muinaisihmisten pyyntiretkistä alkoivat vertautua tuohon omaan
epätoivoiseen rypistelyyn. Naurettavaa. Kuinka moni ennen häntä tai hänen
jälkeensä tulisi vielä tuolle samaiselle polulle hajoamaan. Heidän tapauksensa
vain sattui olemaan siinä määri poikkeuksellinen, että muista ryhmistä eroten
olivat he kaksin joutuneet kiskomaan tuon koko pitkän matkan. Siinä, missä muut
saivat välillä levätä, roikkui heistä aina toinen tuon kokonaisuudessaan
ihmisen elopainoa vastaavan ahkion puikoissa.
”Mitä sä teet tän jälkeen?”
Vuorela oli
selvästi kyllästynyt hiljaiseen puuskutukseen ja yritti avata jonkinlaista
keskustelunalkua.
”Ai niinku minkä jälkeen?”
”Siis tän kaiken… Mihin sä aijot hakee?”
”Jaa, niin kouluun vai?”
”Niin.”
”No emmä oikeen tiä, en oo viel miettiny. Ootsä sit
jo hakenu jonnekkin?”
”Joo… On mulla paikka tuolla samkissa odottaas -
tekniikan puolelta.”
”Jaa niin jotain insinööritouhuu vai?”
”Juu.”
”Ai hemmetti, oliskohan sitä pitänyt ittekkin jo
sillon lukion loputtua hakea. Mitä muita puolia siel on?”
”Vähän kaikkee; liiketaloutta, merenkulkuu, sairaanhoitoo…
Yks kaveri on kans tietojenkäsittelys…”
Heidän
jutustelunsa keskeytyi takaa kuuluvan defenderin murinaan. Maasturi pysähtyi
heidän taaksensa ajovalojen maalatessa varjoista yhdet pitkät tien päähän asti
ulottuvat siluetit. Ulos autosta astuvalla kenttäsairaanhoitaja Heikkilällä oli
valmiiksi tupakka suussaan.
”Te täällä vielä kiskotte!”
Heikkilä huudahti
rempseään tyyliinsä ja sytytti savukkeen. Heillä ei ollut harmaintakaan
aavistusta, mitä tällä oli sanottavanaan. Toive perille vievästä kyydistä oli
tietenkin päällimmäisenä, mutta tässä instituutiossa ei vastaavia ylellisyyksiä
noin vain jaeltu. Noloahan se olisi muutenkin ollut.
”Tuolla muitten kanssa vähän mietittiin, kun teiltä se
kolmaskin vetäjä jo heti alkumatkasta hyytyi, että jos olisitte halunneet
jonkinlaista tasoitusta.”
Heikkilä
potki maassa olevaa lohkaretta, räkäisi ja jatkoi.
”Niin, että jos minä esimerkiksi olisin jonkun noista
teidän repuistanne tällä deffulla tuonne seuraavalle rastipaikalle heittänyt.”
He eivät
oikein tienneet mitä vastata. Kumpikaan ei halunnut puhua toisen puolesta,
muttei myöskään osoittaa minkäänlaista väsymystään. Lopulta Vuorela avasi
suunsa.
”Ei niitä nyt ruveta tuolta ahkion remmeistä ulos repimään,
vai miten?”
”Joo, kyllä se menee varmaan helpommin ihan näin.”
Kenttäsairaanhoitaja
katsoi ilmeisen väsyneitä poikia hieman epäuskoisesti.
”Vai niin… No ei kai sitten mitään. Huomenna saatte joka
tapauksessa yhden kiskojan lisää, mutta muutoin menette vielä tänään näillä.”
"Joo, onko tästä vielä pitkälti?"
Ei kovin paljon. Tietystihän se noilla suksilla kestää,
mutta miksette heittäisi niitä tuohon ahkion kylkeen kuten muutkin ryhmät.
”S-saako niin tehdä vai?”
”No, kuka sen kieltää. Pääasia, että pääsette tavaroinenne
perille.”
Heikkilä
tumppasi tupakkansa, paineli autoon ja lähti. Tuntui typerältä. Totta kai he
olisivat voineet hiihtämisen sijaan kävellä. Jotenkin olettamus hiihtomarssista
nyt vain oli ollut se, että siellä kuului kanssa hiihtää. Jälleen oli
yliajattelu koitunut hänen omaksi harmikseen.
Kyllähän he
sitten lopulta viimein perillekin pääsivät. Määränpää maan tasalle kiskottuine
teltan irvikuvineen ei muutoin ollut ehkä se suurin motivaation herättäjä,
mutta syy sekin. Kunhan oli edes jokin kolo jonne tuossa uupumuksessa kömpiä.
Hassusti sitä ihminen pakon edessä niinkin vähään tyytyi. Saappaat vain
kun saisi vielä jonnekin kuivumaan.
