tiistai 10. huhtikuuta 2012

Tehtävä 8: Sinne ja ehkä takaisin

Jos jossain oli olemassa sellainen paikka, tila tai aika kuin ”lohduton” niin sen täytyi olla tämä.
Talvinen pystymetsä oli menettänyt lumoavuutensa jo 15 kilometriä sitten, kun aurinko oli viimein laskenut verhoten samalla kaiken kattavaan pimeyteensä. Toinen mokoma odotti vielä edessä.

Hänen ongelmansa oli kai aina ollut se, että hän ajatteli liikaa. Sitä hän teki silläkin hetkellä - tiedosti, mietti ja prosessoi kaikkea aistimaansa: natiseva lumi, märät saappaat, ahkio, märät saappaat, ähinä, märät saappaat ja pohjaton vitutus. Kinttupolku, jota he olivat ikuisuudelta tuntuneen ajan verran sotkeneet, nousi yhä edelleen. Alamäkeä ei koskaan kai edes tulisi. Sukset hiersivät silloin tällöin sulaa soramaata ja ahkio täynnä tarpeetonta roinaa jumitteli penkereen paksuimpiin kohtiin.

Mielessä poukkoilivat ajatukset kodista, kavereista sekä siitä tutusta arjesta, josta hänet oli vajaa puoli vuotta sitten revitty tänne hevonkuuseen sotaa leikkimään. Lopussahan kaikki muutenkin jo oli ja jokainen askel oli aina lähemmäs poispääsyä, mutta hän teki sen taas – ajatteli.

”Kai sä nyt katoit, ettei siinä mennyt mitään latua siinä tienhaarassa?”

Puhumattomuudellaan vetojuhdan muodon saanut taistelutoveri muistutti jälleen olemassaolostaan. Siellä he olivat, samalla päämäärällä varustettuina, tahtojen taistossa loppujenlopuksi muiden paitsi itsensä kanssa. Oli hieman vaikea arvioida, oliko kysymys ironinen vitsintynkä vai pikemminkin merkki korpraalimme mahdollisesta turhautuneisuudesta. Miehestä ei välillä tahtonut ottaa selkoa, vaikka mukava tyyppi olikin.

”Haluutsä kääntyä kattomaan?”

Irvailu oli ilmeisesti osunut oikeaan osoitteeseen sillä vastaukseksi hän sai naurahduksen sekoittaman syvän puuskahduksen. Mukana oltiin edelleen ja sukset hilasivat taas aavistuksen verran keveämmin.

Aina horisonttiin asti jatkuvan metsätien päässä loisti valopilkku, joka ei määrätietoisesta etenemisestä huolimatta ollut lähentynyt lainkaan. Etäisyyksillä ei tuossa valossa muutenkaan juuri merkitystä ollut. Aivan kuin itse tavoite ja sen saavuttamiseen vaadittu usko olisi riisuttu kaikesta ylimääräisyydestään. Saattoi joko jatkaa tai sitten ei. Vaihtoehdot olivat hyvin simppelit, mutta määrittelivät seuraukset kanssa sen mukaisiksi. Ei hän sitä silti keneenkään muun kuin itsensä vuoksi tehnyt.

Mieli teki taas tuttuja harhamatkojaan jonnekin tajunnan tuolle puolen, kun ajatukset susirajoista ja muinaisihmisten pyyntiretkistä alkoivat vertautua tuohon omaan epätoivoiseen rypistelyyn. Naurettavaa. Kuinka moni ennen häntä tai hänen jälkeensä tulisi vielä tuolle samaiselle polulle hajoamaan. Heidän tapauksensa vain sattui olemaan siinä määri poikkeuksellinen, että muista ryhmistä eroten olivat he kaksin joutuneet kiskomaan tuon koko pitkän matkan. Siinä, missä muut saivat välillä levätä, roikkui heistä aina toinen tuon kokonaisuudessaan ihmisen elopainoa vastaavan ahkion puikoissa.

”Mitä sä teet tän jälkeen?”

Vuorela oli selvästi kyllästynyt hiljaiseen puuskutukseen ja yritti avata jonkinlaista keskustelunalkua.

”Ai niinku minkä jälkeen?”
”Siis tän kaiken… Mihin sä aijot hakee?”
”Jaa, niin kouluun vai?”
”Niin.”
”No emmä oikeen tiä, en oo viel miettiny. Ootsä sit jo hakenu jonnekkin?”
”Joo… On mulla paikka tuolla samkissa odottaas - tekniikan puolelta.”
”Jaa niin jotain insinööritouhuu vai?”
”Juu.”
”Ai hemmetti, oliskohan sitä pitänyt ittekkin jo sillon lukion loputtua hakea. Mitä muita puolia siel on?”
”Vähän kaikkee; liiketaloutta, merenkulkuu, sairaanhoitoo… Yks kaveri on kans tietojenkäsittelys…”

Heidän jutustelunsa keskeytyi takaa kuuluvan defenderin murinaan. Maasturi pysähtyi heidän taaksensa ajovalojen maalatessa varjoista yhdet pitkät tien päähän asti ulottuvat siluetit. Ulos autosta astuvalla kenttäsairaanhoitaja Heikkilällä oli valmiiksi tupakka suussaan.

”Te täällä vielä kiskotte!”

Heikkilä huudahti rempseään tyyliinsä ja sytytti savukkeen. Heillä ei ollut harmaintakaan aavistusta, mitä tällä oli sanottavanaan. Toive perille vievästä kyydistä oli tietenkin päällimmäisenä, mutta tässä instituutiossa ei vastaavia ylellisyyksiä noin vain jaeltu. Noloahan se olisi muutenkin ollut.

”Tuolla muitten kanssa vähän mietittiin, kun teiltä se kolmaskin vetäjä jo heti alkumatkasta hyytyi, että jos olisitte halunneet jonkinlaista tasoitusta.”

Heikkilä potki maassa olevaa lohkaretta, räkäisi ja jatkoi.

”Niin, että jos minä esimerkiksi olisin jonkun noista teidän repuistanne tällä deffulla tuonne seuraavalle rastipaikalle heittänyt.”

He eivät oikein tienneet mitä vastata. Kumpikaan ei halunnut puhua toisen puolesta, muttei myöskään osoittaa minkäänlaista väsymystään. Lopulta Vuorela avasi suunsa.

”Ei niitä nyt ruveta tuolta ahkion remmeistä ulos repimään, vai miten?”

”Joo, kyllä se menee varmaan helpommin ihan näin.”

Kenttäsairaanhoitaja katsoi ilmeisen väsyneitä poikia hieman epäuskoisesti.

”Vai niin… No ei kai sitten mitään. Huomenna saatte joka tapauksessa yhden kiskojan lisää, mutta muutoin menette vielä tänään näillä.”

"Joo, onko tästä vielä pitkälti?"

Ei kovin paljon. Tietystihän se noilla suksilla kestää, mutta miksette heittäisi niitä tuohon ahkion kylkeen kuten muutkin ryhmät.

”S-saako niin tehdä vai?”

”No, kuka sen kieltää. Pääasia, että pääsette tavaroinenne perille.”

Heikkilä tumppasi tupakkansa, paineli autoon ja lähti. Tuntui typerältä. Totta kai he olisivat voineet hiihtämisen sijaan kävellä. Jotenkin olettamus hiihtomarssista nyt vain oli ollut se, että siellä kuului kanssa hiihtää. Jälleen oli yliajattelu koitunut hänen omaksi harmikseen.  

Kyllähän he sitten lopulta viimein perillekin pääsivät. Määränpää maan tasalle kiskottuine teltan irvikuvineen ei muutoin ollut ehkä se suurin motivaation herättäjä, mutta syy sekin. Kunhan oli edes jokin kolo jonne tuossa uupumuksessa kömpiä. Hassusti sitä ihminen pakon edessä niinkin vähään tyytyi. Saappaat vain kun saisi vielä jonnekin kuivumaan.