Tehtävä 6: Sankari

Elokuisen loppukesän aurinko paistoi viimeisiään vetävän valopallon poltteella. Poltteella, jonka saattoi aistia jokaisella hiekkaan painuvalla askeleella. Määrätietoisesti kuitenkin poljin itseni tuon dyynin laelle. Mikael oli ollut siinä vielä hetki sitten. Ylösnoususta hieman hengästyneenä koetin siristellä ympärilleni. Valkoisenaan joka puolella hohtava hiekka kuitenkin häiki silmiä ja ne oli ummistettava hetkeksi, jotta taas näkisin.

Meren pauhua, lokkien kirkunaa ja lasten silloin tälliöisiä naurun purskahduksia kantautui jostain rannan tuntumasta. Sinne se ei olisi millään voinut ehtiä, vaikka nopea jaloistaan olikin - aivan kuten veljensä. Seilasin katseellani mäeltä avautuvaa näkymää vielä uudestaan. Silmät alkoivat jo hieman tottua paisteeseen.

Hiekka-aukean laidalla sijaitsi eräänlainen sorapohjaan keinotekoisesti tehty lampi. Yyteriin perheen kanssa tullessaan oli heillä aina ollut tapana vetäytyä tuonne hieman syrjänpään dyynien suojaan tuulelta ja ihmispaljoudelta. Haravoin katseellani tuon nimenomaisen lammen suuntaan kun sydämeni jätti lyömättä. Kimaltavan lammen pinnalla poukkoili tuulessa rantapallo, jonka perään oli Mikaelkin lyhyillä törppöjaloillaan lähtenyt kipittämään. Nyt lammen pinnalla kellui myös tämän valkoinen lätsä.

Räjähdin liikkeelle ja harpoin mäen alas sellaisella nopeudella, etten välittänyt kaatuisinko. Matka ei teoriassa ollut juuri 50 metriä pitempi, mutta loputtomalta se silti tuntui. Rantaan päästyäni syöksyin yhdellä hengenvedolla lampeen ja kahmaisin pohjassa sätkivän veljeni pintaan. Helpotus oli suuri kun Mikael alkoi saman tien yskiä vettä suustaan eikä ollut onneksi ehtinyt menettää tajuntaansa.

Päivä päättyi tuolta osin hyvin, mutta olin kuitenkin jo tuolloin varma, ettei jäisi viimeiseksi kerraksi kun saisin tuota nutipäätä ties mistä pinteestä pelastaa.

-- Eikä se jäänyt.